Satunnainen matkailija, osa 2

Matkailuintoni sai vihdoin täyttymyksensä viime maaliskuussa. Vierailin jälleen ystäväni A:n luona, tällä kertaa eräässä toisessa metropolissa, jota tämä maailmankansalainen tällähetkellä asuttaa. Lontoossa.

Hyvän ystävän luona vierailu saa suurkaupungin tuntumaan tutulta ja kodikkaalta. Lontoo tuntui tosin tutulta jo ensimmäisellä käynnillä. Benny Hillistä ja lapsuudesta lähtien ovat käyneet tutuiksi St. Pauls Chatedral ja Thames. Sarjoja riittää. Lovejoy, Taistelupari ja vaikka Kyllä herra ministeri. 80-luvun Lontoo oli vielä ehkä hieman viattomampi, mutta niin olin siihen aikaan minäkin.



Lontoo lienee jo historiansa puolesta yksi maailman merkittävimmistä pääkaupungeista. Sen suurta kokoa on hankala hahmottaa maasta käsin. Läheltä katsottuna kaikki on ihmisen kokoista. Kaupunginosat muodostavat pieniä kyliä, joissa talot kumartuvat ihmisten puoleen ja pienet kujat johtavat pienelle aukiolle tai puistoon. Puistot eivät ehkä ole luontoa nähneetkään, mutta ikänsä puoelsta ne ovat lunastaneet paikkansa. Satoja vuosia puistot ovat kasvaneet ja juurtuneet paikoilleen ja tehneet keinotekoisesta luonnollista.



Lontoossa on sopivassa suhteessa jotakin hyvin tuttua ja jotakin vierasta ja kutkuttavan kysymyksiä herättävää. Se mikä on Lontoossa suurta, koostuu pienistä yksityiskohdista, joita tämä kaupungintapainen on täynänsä. Elämyksistä suurimpia ovat usein ne pienimmät.

Elämä on Vantsua

Tässä hän nököttää. Elämäni valo ja villavanttu.
Mikäpä sitä on ulkoillessa, kun on näin hyvää seuraa ja näin hyvä syy. Jos minulla on nyt parempi syy pysyä vaihteeksi kotona, on minulla myös parempi syy lähteä kävelylle. Murehdin turhaan etukäteen, koska käytännönvaivoja ei muista, kun seurana on pieni koiralapsi.
Se on sananmukaisesti seurakoira. Se seuraa ihan, joka paikkaan.

Joulun ihme

Hirvittävää. Lauantaina ikäneito hankkii itselleen perheenlisäystä ja ikäneidosta tulee yksinhuoltaja. Minulle tulee jouluhauva. Haen Hämeenlinnasta koiranpennun. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. Muuten iskee paniikki. Sehän ei toki käy laatuun, kun kysymyksessä on iloinen perhetapahtuma. Uskon että kaikki käy hyvin, koska tuttavapiirini on täynänsä innokasta tukijoukkoa.

Erittäin hauskaa joulua ja hyvää juhlamieltä! Onnea tulevalle vuodelle 2008. Sitä tarvitaan yhtäällä jos toisaallakin!

Lukemattomia ja luettuja maailmoja

Kun talvi tallustelee päivä päivältä lähemmäksi ja sulkee minut ja elämäni pimeään ja kylmään syleilyynsä, minä pakenen sisätiloihin. En turhaan häiritse pimeyttä karkealla valaistuksella, vaan sytytän pieniä valoja sinne tänne jättäen pimeälle tilaa. Kylmää en kuitenkaan kutsu sisään. Sen paikka on ulkona.
Vedän villasukat jalkaan, keitän ison kupillisen teetä ja vedän viltin itseni ja nojatuolin yli. Olen valmis nojatuolimatkalle.
Kun tuuli puhaltaa lumisia pyörteitä vasten ikkuinoita, katoan kirjan kansien väliin. Joskus on niin mukava olla, että unohdun matkanvarrelle. Ihaillen rauhallista hetkeä istun aivan hiljaa tarina sylissäni. Tarinalla on aikaa, ja jos annan itselleni luvan, sitä on myös minulla.

Haluan kertoa tarinan uudestaan.

Syystalvi on kirjojen lukemista varten. Syystalvella minä kaipaan kauemmas kuin tavallisesti. Silloin minä hiivin pimeän turvin kulttuurin paksuille ja kiemurasille juurakoille ja kaivaudun mytologian maailmaan.
Löysin aivan loistavan kirjasarjan. Olen lukenut yhden siihen kuuluvan kirjan jo paljon aikaisemmin ystävän suosituksesta. Se oli Margaret Atwoodin Penelopeia. Kirja on aivan uskomattoman tarkkanäköinen ja jopa satiirinen, sekä mitä suurimmassa määrin feministinen kannanotto Odysseuksen harhailusta. Muistan silloin miettineeni, että tällaista haluaisin lukea lisää. Nyt syksyllä samainen ystävä suositteli toista kirjaa. Se oli Jeanette Wintersonin Paino. Kirja käsitteli niin ikään myyttiä. Tällä kertaa Atlaksen ja Herakleen tarinaa, sekä jotakin muuta. Se käsitteli itseään tarinan kertomista. Vasta kun löysin kolmannen mytologiaa sivuavan kirjan, Alexander McCall Smithin Unien Anguksen, tajusin että kyseessä oli alun alkaenkin kirjasarja sen kaikkein laveammassa merkityksessä. Useita kirjailijoita on maailmanlaajuisesti pyydetty kirjoittamaan mytologiasta. Kukin on lähtenyt omaan suuntaansa ja löytänyt oman tarinansa.
Ja kukin kertoo tarinan uudestaan.
Tämä mielettömän kunnianhimoinen hanke on aivan loistava idea. Olen aivan myyty!

Luin myös Juha Ruusuvuoren uusimman kirjan Pyhän kalan kultti. Se oli astunut askeleen pidemmälle, kuin edeltääjänsä Nokian nuoriso-ohjaaja. Kerronta tempaa mukaansa ja juonen kummallisuudet pitävät muutoinkin valpasta lukijaa otteessaan. Kirjan takakannessa sitä kutsuttiin Taalintehtaan maagiseksi realismiksi. Pidän kummastakin, sekä Taalintehtaasta, että maagisesta realismista, joten minun kohdallani teos osui maaliin. Ruusuvuori on usean historiallisen kirjan jälkeen hivuttautunut hiljalleen tulevaisuuteen. Ruusuvuoren kirjat ovat helmiä, jotka nuorempana nielin ahmiessani kaikenkarvaisia historiallisia kirjoja.
Maagisen realismin tiimoilta voisin mainita vielä Pasi Ilmari Jääskeläisen mykistävän esikoiskirjan Lumikko ja yhdeksän muuta. Lukekaa se ja päättäkää itse.
Taian tunnetta talveen ja hyviä kirjoja talvi-iltoihin.

Oppi on syvä ojanpohja

Miten ihmiset osaavat opiskella? Minulle tämä ei ole lainkaan luontaista. Opiskelemisen osaaminen on ihan oma taitolajinsa. Kapulana rattaissa ovat kenties työvuodet opintojen välissä. Jostakin syystä illat tahtovat mennä kaikenlaisissa riennoissa, jolleivät jopa iltatöissä. En muista koskaan sisäistäneeni sitä faktaa, että opiskelijan olisi tehtävä jotakin, myös niin kutsutun koulupäivän jälkeen. Pakko, tai T:tä mukaillen Paniikki, on paras muusa. Tämä näyttää käyvän jälleen toteen, kun viimeinen opiskeluvuosi on pyörähtänyt käyntiin. Sen sijaan, että ahkeroisin rästiin jääneiden töiden parissa, minulle alkaa kertyä uusia rästitöitä. Lopputyöaiheen epävarmuus on oma murheen kryyninsä, ja se tosiasia, että aikaa on lopulta niin vähän. Mistä ihmiselle syntyy rutiini "läksyjen" tekoon iltaisin. Mistä ihminen saa voimia sellaiseen pitkien päivien jälkeen. Seitsemän kuukauden työrupeaman jälkeen tuntuu aina vain työläämmältä palata iltapuhteiden pariin. Takana on duunarin iltavapaat. Voi suru.

Ingmar Bergman

14. heinäkuuta 1918 Uppsala – 30. heinäkuuta 2007 Fårö
---------------------------------------------------------------------

Minä en ole kovin elokuvakultturelli. Katson yleensä vain hyväntuulisia elokuvia. Bergman on muutaman hyväntuulisen elokuvansa ansiosta saanut minut katsomaan muutaman vähemmän hyväntuulisen elokuvan. Niistä suosikkini on Mansikkapaikka. Tai ehkä se olisi Suden hetki, jos näkisin sen nyt hieman vanhempana uudelleen. Elokuva-arkiston kankaalla, se pääsi kyllä oikeuksiinsa, mutta oli ehdottomasti shokki. Niistä tasan kahdesta komediasta, joista pidän, suosikkini on Kesäyön hymyilyä. Se on nokkelan napakka ja sen henkilöt joutuvat kaikki lämpimän pilkan kohteiksi. Lämmin huumori on se, joka vetää minua puoleensa. Bergmanin kirjoista suosikkini on Sunnuntailapsi, tunnelmaltaan hyvin vahva, lähes makaaberi lapsuuskuvaus.
Katso:
26. helmikuuta otsikolla "Mennyt maailma".

Desirée ja kaksi rakastajaa kesäyön hymyillessä.

Sen pituinen se

Toimituksessa on hyvin hiljaista. Ilmastoinnin huminan ja Pasilan tasaisen liikenteen surinan katkaisee satunnaisesti vain käytävällä kopisevat korot ja toimitussihteerin helkkyvä nauru. Kesätaittaja istuu viimeistä päivää koneensa ääressä ja kirjoittaa blogiaan. Taitettavaa ei liiemmälti enää ole. Kesätaittaja toi mukanaan paketin After eight suklaata ja kiitos kortin kuluneesta kesästä. Hänellä on ollut antoisa ja mukava kesä. Vaikka hänestä on hiukan haikea lähteä hyvin tutuksi käyneestä ja mainiosta työpaikasta, kesätaittaja tekee sen kuitenkin hyvillä mielin.

Asioiden määräaikaisuudessa on vapauden ja turvallisuuden tunnetta. Tämä riippuu tietenkin elämäntilanteesta. Tällähetkellä näin on hyvä. Ei yhtään enempää, eikä yhtään vähempää. Toista olisi, jos pitäsi miettiä asuntolainaa taikka perheen aiheuttamia kuluja. Perheetön kesätaittaja odottaa innolla kouluun paluuta. Ei mitenkään kohtuttoman innokkaasti, sillä tuleva vuosi tulee olemaan työntäyteinen. Tällä hetkellä on hyvä näin. On hetki aikaa hengähtää ja olla murehtimatta tulevia. Kesätaittaja tietää jäävänsä kaipaamaan toimituksen arjen tasaistuutta, järkeviä työtunteja ja iloista ja työyhteisöä. Ennen kaikkea kesätaittaja jää kaipaamaan vapaita viikonloppuja. Vielä ei kuitenkaan ole syytä kaivata itse kesää sillä se on yhä läsnä. Silti auringonvalossa ja tuulenvireessä on jo syksyistä kirpakkuutta.

Kesätaittajalla on edessään identitettikriisi, sillä tämän päivän jälkeen hän ei enää ole kesätaittaja.