Kesäajassa

Toisin kuin voisi luulla, ei, en käynyt rukiisessa rokkitapahtumassa. Seilasin lonkero kädessä, perjantaista seesteisyyttä uhkuen, ohi Ruissalon kohti rauhallisempia vesiä. Olihan sitä otettava muutama kuva kannelta käsin. Näin kännyköiden aikaan, ei tämä seesteisyys kestänyt kovinkaan kauaa Ruissalon ohitettuamme. Mutta siitä viis. Minulla oli edessäni viikonlopun vapaus Turun saaristossa. Mieltäni ei voinut murentaa mikään. Ei edes sade, saati jumalattoman isot hyttyset, jotka tulin kohtaamaan tuona aikana. Näin pintapuolisesti ajateltuna, viikonloppu sisälsi aika vähän. Yhteensä kolme punkkia kahdesta koirasta. Kaksi saunailtaa. Hyttysiltä sisällä paistettua makkaraa. Uimista. Yksi kirja. 2/3 pringlespurkillista mustikoita ja ahomansikoita (sateen ja hullujen hyttysten seassa poimittuja). Sadetta. 40cm merenpinnan nousu. Syväluotaavasti matka sisälsi aikatavalla. Illuusion päättymättömästä lomasta. Lapsuuden loputon kesä. Päättymätön tarina.

Vedenneidot

Toissapäivänä kelluin meressä lempeän sateen rengastaessa veden tyyntä pintaa. Ajattelin, että minä olen ehkä ollut joskus hylje. Niin hyvin viihdyin. Kelluin ja sukeltelin. Annoin veden viedä ja annoin sen kannatella.
Öljyistä pintaa ja sameanvihreää vettä katsoessani tunsin surua. Minä pääsin kuivattelemaan ja syömään kuumaa keittoa. Minä saatoin hetkeksi unohtaa, että rantavesissämme ei enää ui meduusoja, niin kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten.

Sielueläimeni hylje ui kelmeän vihreässä vedessä näkemättä eteensä ja kuulematta mitään purjeveneiden (!) moottorien huminalta.

Vielä pääsee sisäinen hylkeeni esiin kesäisin. Vielä on hylkeitä.