Toissapäivänä kelluin meressä lempeän sateen rengastaessa veden tyyntä pintaa. Ajattelin, että minä olen ehkä ollut joskus hylje. Niin hyvin viihdyin. Kelluin ja sukeltelin. Annoin veden viedä ja annoin sen kannatella.
Öljyistä pintaa ja sameanvihreää vettä katsoessani tunsin surua. Minä pääsin kuivattelemaan ja syömään kuumaa keittoa. Minä saatoin hetkeksi unohtaa, että rantavesissämme ei enää ui meduusoja, niin kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten.
Sielueläimeni hylje ui kelmeän vihreässä vedessä näkemättä eteensä ja kuulematta mitään purjeveneiden (!) moottorien huminalta.
Vielä pääsee sisäinen hylkeeni esiin kesäisin. Vielä on hylkeitä.
No comments:
Post a Comment