Kielen kannoilla

Opin eilen jotain uutta, kun pohdimme äidin kanssa mikä raparperi on kasvejaan. Se on erittäin hapan vihannes. Aikanaan sitä pidettiin myrkyllisenä ja sitten myöhemmin, varmasti samasta syystä, lääkinnällisenä. Raparperi on ehdottomasti ollut vaarattomimmasta päästä myrkyllisten lääkkeiden listalla. Etymologiasta kiinnostuneena, minua ihastutti oppia mistä raparperi on saanut nimensä. Uralilta kasvi kulki Eurooppaan pitkin vanhaa kauppaväylää, Volgaa. Volgasta, barbaarien joesta, se sai nimensäkin. Rha Barbarum.
Aina silloin tällöin eteeni osuu jonkin itsestään selvänä pitämäni sanan alkuperä. Tässä kerran tuli vastaan alkovi-sana. Se on lähtöisin arabiankielisestä sanasta al-gubbah ja tarkoittaa holvia tai telttaa. Sana veranta soi hyvinkin suomalaisittain, mutta silläkin on alkuperänsä aivan muualla. Luultavasti se on peruja intialaisesta sanasta verandah, mutta se saattaa myös pohjata espanjalaiseen ja portugalilaiseen sanaan baranda, joka tarkoittaa aikatavalla samaa asiaa. Ota näistä selvää. Ollaan sitä oltu globaaleja ennenkin ja urbaani nomadikin on tuore vain terminä. Totuus on, että olemme suomessakin olleet vähemmän takapajuisia kuin luulemme.
Toiset sanat tulevat ja toiset menevät. Isä on jäänyt ja emä on korvautunut äidillä. Emäntä on kuitenkin jäänyt isännän kaveriksi.
Sähkö on meillä omastatakaa. Alun alkaen se on tarkoittanut eläimen turkin tai karvan sähköisyyttä. Siksi me emme nykyään puhu esimerkiksi elektrisiteetistä. Kolmoiskonsonantti on kyllä hankala kansalle joka tressaa vähemmästäkin. Mutta onhan meillä elektroniikkaakin.
Sana mainos on muistaakseni syntynyt joskus 1920- 30-luvulla kilpailun tuloksena. Sitä ennen meillä oli reklaami.

Eikä pidä unohtaa Mikael Maanviljelijää (Agricola), jonka aivoituksia ovat m. sanat luoja, inhimillinen, nöyrä ja lohikäärme. Niin ja luutarha, joka kuulostaa kosolti runollisemmalta kuin hautausmaa. Sananikkaroinnista myös kiitokseni LP:lle sanasta töritsä. Yleensä termi ymmärretään helposti, koska se on niin kuvaava. Kauan eläköön töritsä! Terveisin hiljaiseloa viettävä effortisti.

P.S. Lapaset ovat tallessa. Se toinenkin karkulainen sitten löytyi. Manailin aivan turhaan kurjaa kohtaloani. Pitäähän ihmisen elämässä vähän jännitystäkin olla.

Sattumaa ja kohtalon oikkuja

Huomasin tänään matkalla pysäkille, että olin jättänyt lapaseni kotiin. Kävi ilmi, että olinkin tyystin hukannut ne ja kaiken lisäksi vielä myöhästyin bussista (alan toistaa itseäni tuolta osin). Olin hukannut ainoat lapaseni. Harmistustani lisäsi, se että ne olivat itse kudotut. Neuloin niistä erityisen pitkävartiset, koska takkini hihat ovat niin lyhyet. Kävellessäni toiselle pysäkille koetin muistella silmukkamääriä ja varren pituutta. Juuri kun mietin, ettei minulla ole mallikappaletta, löysin toisen lapasen kadun varresta pitkin pituuttaan ja läpimärkänä. Seuraavat puoli tuntia nuohosin illalla kulkemiani reittejä, etsien sen paria. Turhaan.

En voi välttyä ajattelemasta, että jollakulla tai jollakin on jotakin minua vastaan. Miten turhauttavalta tuntuikaan löytää lapasista vain toinen juuri kun olin tyytynyt kohtalooni. Hetkeksi heräsi toivo ja onni uskoattoman hyvästä tuurista. Sitäkin synkempänä jatkoin sitten työmatkaani.

Minun murheeni ovat onneksi pieniä mittakaavaltaan. Vastaavaa tapahtuu kuitenkin kaikissa kokoluokissa. Enkä mahdollisesti olisi reagoinut vastoinkäymisiini aivan näin, jos en juuri eilen olisi lukenut looppuun kirjaa The Homeward Bounders. Kirjassa oli kyse juuri tästä. Toivosta ja siitä, että joutuu pelinappulaksi toisten peleihin.

Tutustuin Diana Wynne Jonesin kirjoihin sattumalta noin neljä vuotta sitten erään kutkuttavan kansikuvan välityksellä. Kirjastossa seikkailen usein lasten- ja nuortenhyllyjen pakeilla, koska: 1. Kannet ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 2. Tarinat ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 3. Tarinoissa on useimmiten onnellinen loppu.
Näin köykäisin perustein löysin erään lempikirjailijoistani. Jonesin kirjoissa mytologia, fantasia, käsittämättömät juonikuviot sekoitetaan arkiseen elämään lukijaa aliarvioimatta. Luku jää aina niin sietämättömän jännittävään kohtaan, ettei lukemista voi millään jättää kesken.

Ensimmäinen lukemani oli Archers Goon (suom. Kyylän kyydissä). Sen rinnalle lemppariksi on sittemmin noussut Fire and Hemlock. Ensimmäinen on kuitenkin aina se ensimmäinen. Kaikki ovat lukemisen arvoisia. Niin myös The Homeward Bounders takkuisen alun jälkeen. D.W. Jones on parhaimmillaan kun ei turhia selittele monimutkaista maailmanjärjestystään. Siksi yksittäiset tarinat ovat minusta parempia kuin Crestomanci-sarja.

Suomessa D.W. Jones on tullut suuremman yleisön tietoisuuten Liikkuva linna manga-elokuvan siivittämänä. Toivottavasti tästä viriäisi enemmänkin käännösinnostusta. Howl's Moving Castle ja jatko-osansa Castle in The Air eivät ole kirjoina parasta Jonesia, vaikka elementit ovat kohdallaan. Mutta innokkaana fanina luen kyllä kaiken minkä käsiini saan. Suosittelen kaikille muillekin, jotka eivät karsasta fantasiaa tai scifiä.

Oman elämänsä tähtityttö

Nostalgian aalto velloi ylitseni yllätävältä taholta. Pahaa aavistamatta palasin töistä kotiin viime tiistaina. Postiluukustani oli jostain syystä tiputettu erään roskajournalismia harjoittavan viikkolehden 15v. juhlanumero. Sitä sitten selailin iltasella sängyllä lepäillessäni. Mielenkiintoni keskittyi toki vain lehden typografiseen ilmeeseen - hröhm (vaikka kyllä Jukka Puotilakin lukee kyseistä lehteä - ainakin kerran Niittykummun Essolla - hänellä saattaa kuitenkin olla hieman perustellumpi syy). Lehti sisälsi aukeamallisen kuvia tytöistä jotka ovat voittaneet lehden arvostetun tittelin kisailtuaan fyysisillä avuillaan. Aukeamalla oli kooste tytöistä vuosien varrelta. Herttinen. Tuttu nimi! Tarkemmin katsottuna tytössä oli jotain tuttua näköäkin sotamaalauksensa alla. Sehän oli lapsuudenystäväni Hilma.
Minusta on mukavampi antaa hänelle uusi nimi, kuin jättää tyystin nimeämättä. Vihjeiden perusteella hänet on muutenkin liian helppo tunnistaa. Toivottavasti ketään ei ihan hirveästi kiinnosta. Halusin olla Hilmaa kohtaan reilu, koska hän tarjosi mainion blogi-aiheen.

Minun on vaikea kuvitella, että vielä hetki sitten rankensimme Gräsan ojan varrella M:ää (majaa). Saati, että polvistuimme parkkipaikan hankeen rukoilemaan, että saisin mennä Hilmalle yöksi vaikka olikin arki-ilta. Parkkipaikkaa varjostava kirkko varmasti inspiroi meitä kohottamaan toiveemme korkeampaan käteen. Tarina ei kerro pääsinkö yökylään. Kertoja ei pysty muistamaan. Suuresti muistettavampaa oli tämä lapsukaisten kiihkeä toive. Hämärästi muistan yhä sen kokemuksen intensiteetin. Millaista oli haluta jotain kun oli lapsi. Ikävä kyllä "mä haluuuun" aina välillä vieläkin. Kenties aikuisempia asioita, mutta en yhtään aikuisemmista syistä.

Hilmalla on noin kymmenen vuotta nuorempi sisar, joka tuohon aikaan oli tuskin kahden. Sisaren ensimmäinen sana oli Pulttiboisien jälkeensä jättämä kansallinen kulttuuriteko, hokema: "Apuva!". Surullista. Minusta paljon pontevampi ja käyttökelpoisempi on kummipoikani O:n ensimmäinen sana: "Kakka". Se on varsin yleinen ensimmäiseksi sanaksi. Käyttöaste ei kuitenkaan vähennä sanan monipuolista käyttöarvoa.

Luokkakavereistani Hilma asui lähimpänä, oli häijyin ja omapäisin. Välillä hänen seuransa otti koville. Koko peruskoulun ajan hän oli kaikkia vastaan ja kuvitteli, että kaikki muut ovat häntä vastaan. Paha sanoa, kumpi tuli ensin. Muna vai kana. Kana ainakin tuli myöhemmin, sillä niin kauan kun muistan, Hilma ei juurikaan piitannut muiden mielipiteistä. Heppatyttö kulki rasvaisessa tukassa, haisten lannalta ja nenä valuen maneesitomun mustaamaa räkää. En oikein osaa päättää onko hän muuttunut edukseen. Myönnettäköön, että hän oli jo silloin äärimmäisyyksien ihminen. Ehkä kaikki tämä oli odotettavissa.

Sittenkin on vaikea ymmärtää, että tässä on se sama Hilma. Minä kun liikun ajassa hitaasti kuin rauhallisella iltapäiväkävelyllä, tutkiskellen ja ihaillen elämän maisemaa. En saata käsittää, että toiset oikeasti elävät elämäänsä. Eivätkä pelkästään elä, vaan tekevät kummia asioita. Hilma on tietääkseni ehtinyt paljon suhteellisen nuoreen ikäänsä nähden. Hän on opiskellut useampaa alaa, käynyt armeijan, ollut naimisissa ja... Toteuttanut itseään. Myönnän olevani liiaksi sivusta katsoja jo pelkästään omassa elämässäni. Jokainen kun on kuitenkin oman elämänsä tähtityttö.