Oman elämänsä tähtityttö

Nostalgian aalto velloi ylitseni yllätävältä taholta. Pahaa aavistamatta palasin töistä kotiin viime tiistaina. Postiluukustani oli jostain syystä tiputettu erään roskajournalismia harjoittavan viikkolehden 15v. juhlanumero. Sitä sitten selailin iltasella sängyllä lepäillessäni. Mielenkiintoni keskittyi toki vain lehden typografiseen ilmeeseen - hröhm (vaikka kyllä Jukka Puotilakin lukee kyseistä lehteä - ainakin kerran Niittykummun Essolla - hänellä saattaa kuitenkin olla hieman perustellumpi syy). Lehti sisälsi aukeamallisen kuvia tytöistä jotka ovat voittaneet lehden arvostetun tittelin kisailtuaan fyysisillä avuillaan. Aukeamalla oli kooste tytöistä vuosien varrelta. Herttinen. Tuttu nimi! Tarkemmin katsottuna tytössä oli jotain tuttua näköäkin sotamaalauksensa alla. Sehän oli lapsuudenystäväni Hilma.
Minusta on mukavampi antaa hänelle uusi nimi, kuin jättää tyystin nimeämättä. Vihjeiden perusteella hänet on muutenkin liian helppo tunnistaa. Toivottavasti ketään ei ihan hirveästi kiinnosta. Halusin olla Hilmaa kohtaan reilu, koska hän tarjosi mainion blogi-aiheen.

Minun on vaikea kuvitella, että vielä hetki sitten rankensimme Gräsan ojan varrella M:ää (majaa). Saati, että polvistuimme parkkipaikan hankeen rukoilemaan, että saisin mennä Hilmalle yöksi vaikka olikin arki-ilta. Parkkipaikkaa varjostava kirkko varmasti inspiroi meitä kohottamaan toiveemme korkeampaan käteen. Tarina ei kerro pääsinkö yökylään. Kertoja ei pysty muistamaan. Suuresti muistettavampaa oli tämä lapsukaisten kiihkeä toive. Hämärästi muistan yhä sen kokemuksen intensiteetin. Millaista oli haluta jotain kun oli lapsi. Ikävä kyllä "mä haluuuun" aina välillä vieläkin. Kenties aikuisempia asioita, mutta en yhtään aikuisemmista syistä.

Hilmalla on noin kymmenen vuotta nuorempi sisar, joka tuohon aikaan oli tuskin kahden. Sisaren ensimmäinen sana oli Pulttiboisien jälkeensä jättämä kansallinen kulttuuriteko, hokema: "Apuva!". Surullista. Minusta paljon pontevampi ja käyttökelpoisempi on kummipoikani O:n ensimmäinen sana: "Kakka". Se on varsin yleinen ensimmäiseksi sanaksi. Käyttöaste ei kuitenkaan vähennä sanan monipuolista käyttöarvoa.

Luokkakavereistani Hilma asui lähimpänä, oli häijyin ja omapäisin. Välillä hänen seuransa otti koville. Koko peruskoulun ajan hän oli kaikkia vastaan ja kuvitteli, että kaikki muut ovat häntä vastaan. Paha sanoa, kumpi tuli ensin. Muna vai kana. Kana ainakin tuli myöhemmin, sillä niin kauan kun muistan, Hilma ei juurikaan piitannut muiden mielipiteistä. Heppatyttö kulki rasvaisessa tukassa, haisten lannalta ja nenä valuen maneesitomun mustaamaa räkää. En oikein osaa päättää onko hän muuttunut edukseen. Myönnettäköön, että hän oli jo silloin äärimmäisyyksien ihminen. Ehkä kaikki tämä oli odotettavissa.

Sittenkin on vaikea ymmärtää, että tässä on se sama Hilma. Minä kun liikun ajassa hitaasti kuin rauhallisella iltapäiväkävelyllä, tutkiskellen ja ihaillen elämän maisemaa. En saata käsittää, että toiset oikeasti elävät elämäänsä. Eivätkä pelkästään elä, vaan tekevät kummia asioita. Hilma on tietääkseni ehtinyt paljon suhteellisen nuoreen ikäänsä nähden. Hän on opiskellut useampaa alaa, käynyt armeijan, ollut naimisissa ja... Toteuttanut itseään. Myönnän olevani liiaksi sivusta katsoja jo pelkästään omassa elämässäni. Jokainen kun on kuitenkin oman elämänsä tähtityttö.