Huomasin tänään matkalla pysäkille, että olin jättänyt lapaseni kotiin. Kävi ilmi, että olinkin tyystin hukannut ne ja kaiken lisäksi vielä myöhästyin bussista (alan toistaa itseäni tuolta osin). Olin hukannut ainoat lapaseni. Harmistustani lisäsi, se että ne olivat itse kudotut. Neuloin niistä erityisen pitkävartiset, koska takkini hihat ovat niin lyhyet. Kävellessäni toiselle pysäkille koetin muistella silmukkamääriä ja varren pituutta. Juuri kun mietin, ettei minulla ole mallikappaletta, löysin toisen lapasen kadun varresta pitkin pituuttaan ja läpimärkänä. Seuraavat puoli tuntia nuohosin illalla kulkemiani reittejä, etsien sen paria. Turhaan.
En voi välttyä ajattelemasta, että jollakulla tai jollakin on jotakin minua vastaan. Miten turhauttavalta tuntuikaan löytää lapasista vain toinen juuri kun olin tyytynyt kohtalooni. Hetkeksi heräsi toivo ja onni uskoattoman hyvästä tuurista. Sitäkin synkempänä jatkoin sitten työmatkaani.
Minun murheeni ovat onneksi pieniä mittakaavaltaan. Vastaavaa tapahtuu kuitenkin kaikissa kokoluokissa. Enkä mahdollisesti olisi reagoinut vastoinkäymisiini aivan näin, jos en juuri eilen olisi lukenut looppuun kirjaa The Homeward Bounders. Kirjassa oli kyse juuri tästä. Toivosta ja siitä, että joutuu pelinappulaksi toisten peleihin.
Tutustuin Diana Wynne Jonesin kirjoihin sattumalta noin neljä vuotta sitten erään kutkuttavan kansikuvan välityksellä. Kirjastossa seikkailen usein lasten- ja nuortenhyllyjen pakeilla, koska: 1. Kannet ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 2. Tarinat ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 3. Tarinoissa on useimmiten onnellinen loppu.
Näin köykäisin perustein löysin erään lempikirjailijoistani. Jonesin kirjoissa mytologia, fantasia, käsittämättömät juonikuviot sekoitetaan arkiseen elämään lukijaa aliarvioimatta. Luku jää aina niin sietämättömän jännittävään kohtaan, ettei lukemista voi millään jättää kesken.
Ensimmäinen lukemani oli Archers Goon (suom. Kyylän kyydissä). Sen rinnalle lemppariksi on sittemmin noussut Fire and Hemlock. Ensimmäinen on kuitenkin aina se ensimmäinen. Kaikki ovat lukemisen arvoisia. Niin myös The Homeward Bounders takkuisen alun jälkeen. D.W. Jones on parhaimmillaan kun ei turhia selittele monimutkaista maailmanjärjestystään. Siksi yksittäiset tarinat ovat minusta parempia kuin Crestomanci-sarja.
Suomessa D.W. Jones on tullut suuremman yleisön tietoisuuten Liikkuva linna manga-elokuvan siivittämänä. Toivottavasti tästä viriäisi enemmänkin käännösinnostusta. Howl's Moving Castle ja jatko-osansa Castle in The Air eivät ole kirjoina parasta Jonesia, vaikka elementit ovat kohdallaan. Mutta innokkaana fanina luen kyllä kaiken minkä käsiini saan. Suosittelen kaikille muillekin, jotka eivät karsasta fantasiaa tai scifiä.
No comments:
Post a Comment