Sonjana oleminen ja muita kertomuksia

Sunnuntaina vietin kauan kaivattua vapaa päivää. Herättyäni luin puolitoista tuntia viikonlopun lehtiä, nautiskellen keskipäivällä aamupalaa kuunnellen ikkunanraosta ulkoa kantautuvia keväisiä ääniä. En ehtinyt aikomalleni iltapäivälenkille, mutta pääsin vaihtamamaan sanasen pari netitse muutaman ystävän kanssa.

Äiti oli saanut vapaaliput Messukeskukseen. Hänen tuttavallaan oli töitä näytteillä ModelExpossa. Käväisimme myös yläkerrassa Lapsimessujen puolella. Sieltä löysin eräälle hyvin pienelle tytölle mainion lahjan. Hätkähdin, kun joku kutsui minua nimeltä. Hän totesi, etten varmaan muista häntä ja kertoi olevansa ala-asteaikainen luokkakaverini P. Silloin sitä kutsuttiin vielä ala-asteeksi, nykyään sitä kutsutaan jotenkin vanhahtavasti alakouluksi.
P oli niin rouviintunut, saattaisin jopa sanoa "aikuinen", että hätkähdin. En tiedä mitä odotin. Siinäpä se. En ollut osannut odottaa mitään. Tapaaminen oli niin yllättävä ja odottomaton. Hän kertoi isänsä ohitusleikkauksesta ja kuusivuotiaasta tyttärestään, joka harrasti tanssia. Minä seisoin siinä ja tunsin auttamattomasti pudonneeni ajan rattailta. Minä en ollut ollenkaan tajunnut, että me ikätoverit alamme jo olla siinä iässä, että tuollainen on arkipäivää. Saatan minä tietää sen, mutta en tietoisesti sitä tajua. Miten elämä voikin olla yhtä aikaa niin hidasta ja nopeaa.

Koska sunnuntaita oli vielä kosolti jäljellä, Ehdotin äidilleni retkeä Suomenlinnaan. Hyppäsimme ratikkaan ja suuntasimme matkamme kauppatorille. Aurinko paistoi ja lokit kirkuivat. Pian istuimme jo lautalla ja seilasimme kohti Viaporin saarirykelmää. Oli ihanan rauhallista verrattuna kesäiseen hulinaan. Haimme paikkaa vaihtaneesta Siwasta evästä ja jatkoimme matkaamme seuraavalle saarelle. Löysimme hyvällä näköalalla varustetun, suhteellisen tuulensuojaisen paikan kesäkahvilan seinustalta ja istuskelimme siinä hyvän tovin maisemia ihastellen ja eväitä nauttien. Mietiskelin, että varhaisin muistoni Suomenlinnasta on vuodelta 1985. Siitä on vierähtänyt jo 22 vuotta.

Suomenlinnassa mieleni harhailee usein Jane Austenin aikoihin ja maisemiin. Austenilta on juuri suomennettu kokoelma nuoruuden kirjoituksia nimellä Uskollinen Ystävänne, Kootut kertomukset. Ne ovat varmasti kiinnostavia, mutta niillä on tuskin kovin huimaa kirjallista arvoa. Joitain otteita olen päässyt lukemaankin Austenin elämänkertojen yhteydessä. Ne ovat olleet hauskoja. Huomattavasti pisteliäämpiä, kuin myöhäisemmässä huolitellummassa tuotannossa. Pisteliäs Austen on osannut olla myöhemminkin, mutta myös taiten peittänyt pahimman sapekkuutensa. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun otsikkona on provosoivasti teksti "Jane Austen oli paljon tylympi kuin muistammekaan". Eikö se nimenomaan vaadi tylyyttä osoittaa lähimmäisen vajavaisuudet? Sitähän hänen kaikissa kirjoissaan on. Tarkkasilmäisen ihmistuntijan on oltava hieman tyly. Kuka meistä oikeasti muistaa Jane Austenin?

21.9.2007 saa Suomen ensi-iltansa elokuva nimeltä Becoming Jane. En odottele mitään ihmeellistä, mutta täytyyhän se nähdä. Mutta siihen on vielä aikaa. Hurmaavaa huhtikuuta teille ystävät hyvät!