Satunnainen matkailija

Katselin juuri AK:n blogia ja kuvia kaukomailta. Tuli suunnaton halu matkustaa. Käyhän tämä nojatuolimatkailukin. Muut matkatkoon ja kerätköön minulle maailmalta kokemuksia. Matkailun innoittamana avasin kuitenkin kuvakansion viime keväiseltä Milanon matkaltani. Päätin kirjoittaa ensimmäisestä kuvasta, jonka sattuman varaisesti avaan. Minua lykästi.



Kävelimme Duomon ohi iltasella. Satuin katsomaan ylös ja jotenkin minusta tuntui, että olin joutunut sisään satukirjan kuvitukseen. Kadulla kuitenkin jatkui tavallinen pauhu ja puheen sorina. Tämän kuvan otin ihan matkan alkupuolella, jollen jopa ensimmäisenä iltana. Se oli kummallinen viikko. Suuren kaupungin vilinässä minä luin, nukuin ja rentouduin. Joka päivä tein pyhiinvaelluksen Duomon äärelle ja sieltä Sforzan linnalle. Iltoja lukuun ottamatta se on yksinäisin lomamatka jonka olen koskaan tehnyt. Hiljaisuuden retriitti kaupungin vilinässä. Todella hiljainen retriitti, koska en hallitse italiaa. Iltaisin kyllä puhuin senkin edestä. Jo yhdessä viikossa olin todella pahasti rutinoitunut lomailija (ks. Maailmankylän kirjeenvaihtaja).

Mikäpä muu minua yksinäisyydessäni veti niin puoleensa kuin historia. Eäänä iltapäivänä löysin seikkailullani sattumalta todella vanhan kirkon. Se oli aika tavalla kokoon kursittu ja tilkitty. Milano on saanut karhun osansa sotimisesta ja hävityksestä. Kirkon nimi oli kutkuttavasti Sant' Ambrogio. Sen on rakennuttanut piispa Ambrosius 300-luvun viimeisellä neljänneksellä. Jos yllätyksekseni pidin Egyptin taidetta koskettavana (ks. Mennyt maailma), en kyllä uskonut liikuttuvani varhaiskristillisestä kirkosta. Näette kyllä miksi sitten liikutuin. Tätä sorttia oli enemmänkin. Häveliäisyyden nimissä, en kehdannut kuvata kirkon sisällä. Siellä oli todella herkullinen pässinpäin koristeltu pylväänpää.



Pienistä löydöistä riemastuu aina tavattomasti. Tarkkailemalla sitä määrittää itselleen oman tilan vieraassa paikassa. Voi kun muistaisi pitää silmänsä auki kotioloissakin. Luultavasti on hyvä pistää nenänsä kotiläävän ulkopuolelle aina silloin tällöin. Jos se siitä on kiinni, otan vaikka nojatuolin mukaan. Minusta tuntuu, että haistan matkan lähistöllä. Ehkäpä. Kuka tietää.

Mennyt maailma

Istuin tänään illan koululla skannaamassa vanhoja kuvia Famun 80-vuotis syntymäpäiväkorttia varten. Työ ei vaatinut juuri muuta kuin aikaa ja kärsivällisyyttä. Katsoessani niitä vanhoja kuvia en edes ehtinyt pitkästyä.

Aika on aina kummastuttanut minua. Jo varsin pienestä pitäen olen potenut nostalgiaa asioista joita en ole itse kokenut. Pienestä asti olen surrut sitä, että asiat muuttuvat. Nyt vanhempana olen oppinut, että olen onnekas eläessäni tässä ja nyt, aikana jolloin joka naisella ja miehellä on mahdollisuus elää niin monessa ajassa ja paikassa kuin vain haluaa. Ikkunoitamme ovat historialliset dokumentit, arkeologia ja kirjallisuus. Nämä ikkunat ovat nykyään jokaisen avattavissa. Senkun astelee lähimpään kirjastoon.

Ajankulussa minua on aina suuresti ihmetyttänyt se, miten mennyt on läsnä koska se on ollut tässä. Iän myötä, surullista kyllä, olen menettänyt kosketustani siihen uskonnolliseen kokemukseen, joka syntyy aikojen läsnäolosta paikoissa. Kävin Egyptissä noin seitsemän vuotta sitten. En enää tuntenut menneisyyksien yhtyvän paikassa, mutta koin hengenheimolaisuutta näihin kauan ennen aikaani eläneisiin. Minut valtasi ääretön sympatia niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet jälkeensä sen kaiken ihmisenkokoisen rakkaudesta elämään. Egypti ei sitä ennen ollut kiinnostanut minua . Niilin kulttuuriperimästä oli välittynyt minulle mielikuva jostakin elämää suuremmasta. Olin saanut aivan väärän käsityksen. Kaikki se oli nimenomaan elämää. Kuninkaiden laakson syvimmässä vierailemassani haudassa värit olivat kuin eilen maalatut. Siellä oli läsnä elämä ja elämänhalun kädenjälki. Se mikä oli suurta, oli lähinnä liikuttavaa ja se mikä oli pientä, oli kaunista ja koskettavaa. Onko mikään oikeastaan muuttunut?

Ajan kuluessa nostalgiani on löytänyt henkilökohtaisemman vireen. Omien läheisten historia, oma mennyt maailmani on tullut lähemmäksi. Koen vahvasti äidin surun siitä, ettei hänen lapsuutensa maailmaa enää ole. Aika kuluu niin nopeasti. Elämä on liian lyhyt. Ja kuitenkin nyt on aivan toinen aika kun äitini lapsuudessa. Silti meitä yhdistävät samat neljä presidenttiä.

Ingmar Bergman (1918-) kertoi jossain kirjoistaan, kuinka hän pystyy vieläkin muistamaan jokaisen yksityiskohdan isoäitinsä kodista, aivan kuin olisi vain hetkeksi sulkenut silmänsä. Me elävät kannamme mennyttä. Bergmankin sellaista, jota ei koskaan ole itse kokenut. Hänen kauttaan meidän ikkunamme on auki sinnekin.

Selvä pyy

Joskus eteen tulee asioita joihin, ei edes tiennyt olevansa valmistautumaton. Hakeuduttuani taittamaan lehteä en hetkeäkään kuvitellut joutuvani kirjoittaamaan lehtijuttua, saati sitten ottamaan sitä varten valokuvia. Näin kuitenkin kävi. Tiedän kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta sen varran, etten kuvittelekaan osaavani niitä muuten kuin välttävästi. Minulta vain kysyttiin voisinko tehdä jutun ja koska en tunne sanaa "ei", vastasin "kyllä". Oikeastaan kysymys taisi kuulua muodossa "Sinähän voisit..." Heidän puolustuksekseen olisin voinut sanoa "en". Vai olisinko? Minä, joka vasta aloitin koko kevään kestävän työharjottelun ihan uudessa ja vieraassa paikassa.

Joutenolo on yhtä kuin liikaa aikaa murehtia. Kiireinen alkuvuosi on mahdollistanut sen, etten murehdi niin kovin siitä mihin olen valmis, vaan annan mennä. Kaikki kuitenkin hoituu samassa rytäkässä. Kirjoitin sitten itseäni tyydyttävän 3000 merkin tekstin pätkän äitini undulaateista. Otin niistä kuvia kolmeen otteeseen. Kertaakaan ne eivät suostuneet lentämään minulle, peijoonit. Mutta sain yllin kyllin kuvamateriaalia Ujosta ja Sirusta. Jutun pitäisi ilmestyä seuraavassa Lemmikki-lehdessä. Katsotaan kuinka käy. Kelpuutetaanko juttuani kaiken näkemäni vaivan jälkeen.

Kirjoitus puuhat aion jättää kirjeilyyn ja blogin kirjoittamiseen. Toimittajaa minusta ei saa. Viilaan mielummin pilkkua julkisivun puolelta. Ei oppi silti koskaan ojaan kaada. Tämä on varsin monipuolinen työharjoittelupaikka.

Maailmankylän kirjeenvaihtaja

Tapoihinsa piintyminen on ihanaa. Joka aamu syön banaanin ja metsämansikkaviilin, mutta voi sitä aamua kun viiliä ei jääkaapista löydykään (ilman banaania vielä pärjään)! Tänään söin taas viimeisen. On siis käytävä viiliostoksilla.

Ruutiinit ovat kerrassaan välttämättömiä. Silti niitä täytyy alati rikkoa ja muuttaa. Yht'äkkiä huomaan istuvani iltakaupalla netin ääressä keskustellen maailmalle siroteltujen ystävieni kanssa. Se on loistava ruutini. Enpä olisi ikinä osannut kuvitella moista. Globalisaatiolle on minusta hauska suomenkielinen ilmaisu, maailmankylä. Sellaisessa minä tunnen asuvani. Minun ei tarvitse siirtyä Kuunsäteen kantamattomiin olohuonettani kauemmaksi.

Tänä aamuna, itsestäni riippumattomista syistä, minun rutiinini rikkoutui. 07.00 Herätys - 07.15 Oikeasti ylös vuoteesta ja suihkuun - 07.30 Noudan hesarin ja luen sen aamupalalla höystettynä - 07.50 Kuivaan hiukset ja lähden. Mutta voihan veljet! Hesari ei tullutkaan. Mikä neuvoksi? Televisiota en suostunut avaamaan. Lapsuudenkodissa se aloitti jokaisen aamun paasauksellaan ja asioilla jotka eivät minua kiinostaneet. Pidän kaikesta hitaasta ja hiljaisesta. Kuten sanomalehdistä. Näen vilaukselta kaiken, mutta saan itse valita mihin kiinnitän huomioni. Kaipaamani median puutteessa avasin pikku mackini. AN oli messengerissä online-tilassa. Päädyimme juttusille skypen kautta. Voiko mukavammin päivä enää alkaa? Rutiinin rikkoutuminen aiheutti kuitenkin kohtalokkaan ketjureaktion. Myöhästyin bussista, koska minulla ei ollut tälle uudelle toiminnalle sisäänrakennettua aikataulua. Jouduin ottamaan bussin keskustaan ja päädyin kävelemään kaupan ohi. Sinne sitten eksyin ostamaan aivan liian kallista ja herkullista valkosuklaata. Päätelmä: Rutiini pitää ihmisen erossa pahanteosta.

Maailmanjärjestys on taas entisellään (tosin hieman makeampana). Rutiinia en ole vielä tavoittanut. Se ei nyt vain kerrassaan suostu olemaan tavoitettavissa. Lehti on valmis ja lähdössä painoon eikä täällä ole mitään taitettavaa. Mieleeni muistui taannoin AK:n kanssa käymäni keskustelu. Joka päivä pitäisi tehdä jotakin mihin ei ole vielä valmis. Tulimme tosin siihen tulokseen, että päivittäin olisi turhan kiihkeä ja kaaottinen tahti, eikä siitä seuraisi hyvää. On asioita jotka vaativat pitkällistä valmistelua. Helmasynteihini kuuluu kuitenkin se, etten tunnista hetkeä jolloin olen tarpeeksi valmis hyppäämään tuntemattomaan. Valmiuden tavoittelu estää edistymisen ja jään pyörimaan paikalleni.
Tuon keskustelun ja AK:n esimerkin innoittamana perustin itselleni blogin ja kirjoitan nyt tätä julkista kirjettä eli yksinpuhelua.

Tervetuloa seuraamaan ikäneidon ajatusmaailmaa.