Maailmankylän kirjeenvaihtaja

Tapoihinsa piintyminen on ihanaa. Joka aamu syön banaanin ja metsämansikkaviilin, mutta voi sitä aamua kun viiliä ei jääkaapista löydykään (ilman banaania vielä pärjään)! Tänään söin taas viimeisen. On siis käytävä viiliostoksilla.

Ruutiinit ovat kerrassaan välttämättömiä. Silti niitä täytyy alati rikkoa ja muuttaa. Yht'äkkiä huomaan istuvani iltakaupalla netin ääressä keskustellen maailmalle siroteltujen ystävieni kanssa. Se on loistava ruutini. Enpä olisi ikinä osannut kuvitella moista. Globalisaatiolle on minusta hauska suomenkielinen ilmaisu, maailmankylä. Sellaisessa minä tunnen asuvani. Minun ei tarvitse siirtyä Kuunsäteen kantamattomiin olohuonettani kauemmaksi.

Tänä aamuna, itsestäni riippumattomista syistä, minun rutiinini rikkoutui. 07.00 Herätys - 07.15 Oikeasti ylös vuoteesta ja suihkuun - 07.30 Noudan hesarin ja luen sen aamupalalla höystettynä - 07.50 Kuivaan hiukset ja lähden. Mutta voihan veljet! Hesari ei tullutkaan. Mikä neuvoksi? Televisiota en suostunut avaamaan. Lapsuudenkodissa se aloitti jokaisen aamun paasauksellaan ja asioilla jotka eivät minua kiinostaneet. Pidän kaikesta hitaasta ja hiljaisesta. Kuten sanomalehdistä. Näen vilaukselta kaiken, mutta saan itse valita mihin kiinnitän huomioni. Kaipaamani median puutteessa avasin pikku mackini. AN oli messengerissä online-tilassa. Päädyimme juttusille skypen kautta. Voiko mukavammin päivä enää alkaa? Rutiinin rikkoutuminen aiheutti kuitenkin kohtalokkaan ketjureaktion. Myöhästyin bussista, koska minulla ei ollut tälle uudelle toiminnalle sisäänrakennettua aikataulua. Jouduin ottamaan bussin keskustaan ja päädyin kävelemään kaupan ohi. Sinne sitten eksyin ostamaan aivan liian kallista ja herkullista valkosuklaata. Päätelmä: Rutiini pitää ihmisen erossa pahanteosta.

Maailmanjärjestys on taas entisellään (tosin hieman makeampana). Rutiinia en ole vielä tavoittanut. Se ei nyt vain kerrassaan suostu olemaan tavoitettavissa. Lehti on valmis ja lähdössä painoon eikä täällä ole mitään taitettavaa. Mieleeni muistui taannoin AK:n kanssa käymäni keskustelu. Joka päivä pitäisi tehdä jotakin mihin ei ole vielä valmis. Tulimme tosin siihen tulokseen, että päivittäin olisi turhan kiihkeä ja kaaottinen tahti, eikä siitä seuraisi hyvää. On asioita jotka vaativat pitkällistä valmistelua. Helmasynteihini kuuluu kuitenkin se, etten tunnista hetkeä jolloin olen tarpeeksi valmis hyppäämään tuntemattomaan. Valmiuden tavoittelu estää edistymisen ja jään pyörimaan paikalleni.
Tuon keskustelun ja AK:n esimerkin innoittamana perustin itselleni blogin ja kirjoitan nyt tätä julkista kirjettä eli yksinpuhelua.

Tervetuloa seuraamaan ikäneidon ajatusmaailmaa.