Joskus eteen tulee asioita joihin, ei edes tiennyt olevansa valmistautumaton. Hakeuduttuani taittamaan lehteä en hetkeäkään kuvitellut joutuvani kirjoittaamaan lehtijuttua, saati sitten ottamaan sitä varten valokuvia. Näin kuitenkin kävi. Tiedän kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta sen varran, etten kuvittelekaan osaavani niitä muuten kuin välttävästi. Minulta vain kysyttiin voisinko tehdä jutun ja koska en tunne sanaa "ei", vastasin "kyllä". Oikeastaan kysymys taisi kuulua muodossa "Sinähän voisit..." Heidän puolustuksekseen olisin voinut sanoa "en". Vai olisinko? Minä, joka vasta aloitin koko kevään kestävän työharjottelun ihan uudessa ja vieraassa paikassa.
Joutenolo on yhtä kuin liikaa aikaa murehtia. Kiireinen alkuvuosi on mahdollistanut sen, etten murehdi niin kovin siitä mihin olen valmis, vaan annan mennä. Kaikki kuitenkin hoituu samassa rytäkässä. Kirjoitin sitten itseäni tyydyttävän 3000 merkin tekstin pätkän äitini undulaateista. Otin niistä kuvia kolmeen otteeseen. Kertaakaan ne eivät suostuneet lentämään minulle, peijoonit. Mutta sain yllin kyllin kuvamateriaalia Ujosta ja Sirusta. Jutun pitäisi ilmestyä seuraavassa Lemmikki-lehdessä. Katsotaan kuinka käy. Kelpuutetaanko juttuani kaiken näkemäni vaivan jälkeen.
Kirjoitus puuhat aion jättää kirjeilyyn ja blogin kirjoittamiseen. Toimittajaa minusta ei saa. Viilaan mielummin pilkkua julkisivun puolelta. Ei oppi silti koskaan ojaan kaada. Tämä on varsin monipuolinen työharjoittelupaikka.
No comments:
Post a Comment