Mennyt maailma

Istuin tänään illan koululla skannaamassa vanhoja kuvia Famun 80-vuotis syntymäpäiväkorttia varten. Työ ei vaatinut juuri muuta kuin aikaa ja kärsivällisyyttä. Katsoessani niitä vanhoja kuvia en edes ehtinyt pitkästyä.

Aika on aina kummastuttanut minua. Jo varsin pienestä pitäen olen potenut nostalgiaa asioista joita en ole itse kokenut. Pienestä asti olen surrut sitä, että asiat muuttuvat. Nyt vanhempana olen oppinut, että olen onnekas eläessäni tässä ja nyt, aikana jolloin joka naisella ja miehellä on mahdollisuus elää niin monessa ajassa ja paikassa kuin vain haluaa. Ikkunoitamme ovat historialliset dokumentit, arkeologia ja kirjallisuus. Nämä ikkunat ovat nykyään jokaisen avattavissa. Senkun astelee lähimpään kirjastoon.

Ajankulussa minua on aina suuresti ihmetyttänyt se, miten mennyt on läsnä koska se on ollut tässä. Iän myötä, surullista kyllä, olen menettänyt kosketustani siihen uskonnolliseen kokemukseen, joka syntyy aikojen läsnäolosta paikoissa. Kävin Egyptissä noin seitsemän vuotta sitten. En enää tuntenut menneisyyksien yhtyvän paikassa, mutta koin hengenheimolaisuutta näihin kauan ennen aikaani eläneisiin. Minut valtasi ääretön sympatia niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet jälkeensä sen kaiken ihmisenkokoisen rakkaudesta elämään. Egypti ei sitä ennen ollut kiinnostanut minua . Niilin kulttuuriperimästä oli välittynyt minulle mielikuva jostakin elämää suuremmasta. Olin saanut aivan väärän käsityksen. Kaikki se oli nimenomaan elämää. Kuninkaiden laakson syvimmässä vierailemassani haudassa värit olivat kuin eilen maalatut. Siellä oli läsnä elämä ja elämänhalun kädenjälki. Se mikä oli suurta, oli lähinnä liikuttavaa ja se mikä oli pientä, oli kaunista ja koskettavaa. Onko mikään oikeastaan muuttunut?

Ajan kuluessa nostalgiani on löytänyt henkilökohtaisemman vireen. Omien läheisten historia, oma mennyt maailmani on tullut lähemmäksi. Koen vahvasti äidin surun siitä, ettei hänen lapsuutensa maailmaa enää ole. Aika kuluu niin nopeasti. Elämä on liian lyhyt. Ja kuitenkin nyt on aivan toinen aika kun äitini lapsuudessa. Silti meitä yhdistävät samat neljä presidenttiä.

Ingmar Bergman (1918-) kertoi jossain kirjoistaan, kuinka hän pystyy vieläkin muistamaan jokaisen yksityiskohdan isoäitinsä kodista, aivan kuin olisi vain hetkeksi sulkenut silmänsä. Me elävät kannamme mennyttä. Bergmankin sellaista, jota ei koskaan ole itse kokenut. Hänen kauttaan meidän ikkunamme on auki sinnekin.