Joulun ihme

Hirvittävää. Lauantaina ikäneito hankkii itselleen perheenlisäystä ja ikäneidosta tulee yksinhuoltaja. Minulle tulee jouluhauva. Haen Hämeenlinnasta koiranpennun. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. Muuten iskee paniikki. Sehän ei toki käy laatuun, kun kysymyksessä on iloinen perhetapahtuma. Uskon että kaikki käy hyvin, koska tuttavapiirini on täynänsä innokasta tukijoukkoa.

Erittäin hauskaa joulua ja hyvää juhlamieltä! Onnea tulevalle vuodelle 2008. Sitä tarvitaan yhtäällä jos toisaallakin!

Lukemattomia ja luettuja maailmoja

Kun talvi tallustelee päivä päivältä lähemmäksi ja sulkee minut ja elämäni pimeään ja kylmään syleilyynsä, minä pakenen sisätiloihin. En turhaan häiritse pimeyttä karkealla valaistuksella, vaan sytytän pieniä valoja sinne tänne jättäen pimeälle tilaa. Kylmää en kuitenkaan kutsu sisään. Sen paikka on ulkona.
Vedän villasukat jalkaan, keitän ison kupillisen teetä ja vedän viltin itseni ja nojatuolin yli. Olen valmis nojatuolimatkalle.
Kun tuuli puhaltaa lumisia pyörteitä vasten ikkuinoita, katoan kirjan kansien väliin. Joskus on niin mukava olla, että unohdun matkanvarrelle. Ihaillen rauhallista hetkeä istun aivan hiljaa tarina sylissäni. Tarinalla on aikaa, ja jos annan itselleni luvan, sitä on myös minulla.

Haluan kertoa tarinan uudestaan.

Syystalvi on kirjojen lukemista varten. Syystalvella minä kaipaan kauemmas kuin tavallisesti. Silloin minä hiivin pimeän turvin kulttuurin paksuille ja kiemurasille juurakoille ja kaivaudun mytologian maailmaan.
Löysin aivan loistavan kirjasarjan. Olen lukenut yhden siihen kuuluvan kirjan jo paljon aikaisemmin ystävän suosituksesta. Se oli Margaret Atwoodin Penelopeia. Kirja on aivan uskomattoman tarkkanäköinen ja jopa satiirinen, sekä mitä suurimmassa määrin feministinen kannanotto Odysseuksen harhailusta. Muistan silloin miettineeni, että tällaista haluaisin lukea lisää. Nyt syksyllä samainen ystävä suositteli toista kirjaa. Se oli Jeanette Wintersonin Paino. Kirja käsitteli niin ikään myyttiä. Tällä kertaa Atlaksen ja Herakleen tarinaa, sekä jotakin muuta. Se käsitteli itseään tarinan kertomista. Vasta kun löysin kolmannen mytologiaa sivuavan kirjan, Alexander McCall Smithin Unien Anguksen, tajusin että kyseessä oli alun alkaenkin kirjasarja sen kaikkein laveammassa merkityksessä. Useita kirjailijoita on maailmanlaajuisesti pyydetty kirjoittamaan mytologiasta. Kukin on lähtenyt omaan suuntaansa ja löytänyt oman tarinansa.
Ja kukin kertoo tarinan uudestaan.
Tämä mielettömän kunnianhimoinen hanke on aivan loistava idea. Olen aivan myyty!

Luin myös Juha Ruusuvuoren uusimman kirjan Pyhän kalan kultti. Se oli astunut askeleen pidemmälle, kuin edeltääjänsä Nokian nuoriso-ohjaaja. Kerronta tempaa mukaansa ja juonen kummallisuudet pitävät muutoinkin valpasta lukijaa otteessaan. Kirjan takakannessa sitä kutsuttiin Taalintehtaan maagiseksi realismiksi. Pidän kummastakin, sekä Taalintehtaasta, että maagisesta realismista, joten minun kohdallani teos osui maaliin. Ruusuvuori on usean historiallisen kirjan jälkeen hivuttautunut hiljalleen tulevaisuuteen. Ruusuvuoren kirjat ovat helmiä, jotka nuorempana nielin ahmiessani kaikenkarvaisia historiallisia kirjoja.
Maagisen realismin tiimoilta voisin mainita vielä Pasi Ilmari Jääskeläisen mykistävän esikoiskirjan Lumikko ja yhdeksän muuta. Lukekaa se ja päättäkää itse.
Taian tunnetta talveen ja hyviä kirjoja talvi-iltoihin.

Oppi on syvä ojanpohja

Miten ihmiset osaavat opiskella? Minulle tämä ei ole lainkaan luontaista. Opiskelemisen osaaminen on ihan oma taitolajinsa. Kapulana rattaissa ovat kenties työvuodet opintojen välissä. Jostakin syystä illat tahtovat mennä kaikenlaisissa riennoissa, jolleivät jopa iltatöissä. En muista koskaan sisäistäneeni sitä faktaa, että opiskelijan olisi tehtävä jotakin, myös niin kutsutun koulupäivän jälkeen. Pakko, tai T:tä mukaillen Paniikki, on paras muusa. Tämä näyttää käyvän jälleen toteen, kun viimeinen opiskeluvuosi on pyörähtänyt käyntiin. Sen sijaan, että ahkeroisin rästiin jääneiden töiden parissa, minulle alkaa kertyä uusia rästitöitä. Lopputyöaiheen epävarmuus on oma murheen kryyninsä, ja se tosiasia, että aikaa on lopulta niin vähän. Mistä ihmiselle syntyy rutiini "läksyjen" tekoon iltaisin. Mistä ihminen saa voimia sellaiseen pitkien päivien jälkeen. Seitsemän kuukauden työrupeaman jälkeen tuntuu aina vain työläämmältä palata iltapuhteiden pariin. Takana on duunarin iltavapaat. Voi suru.

Ingmar Bergman

14. heinäkuuta 1918 Uppsala – 30. heinäkuuta 2007 Fårö
---------------------------------------------------------------------

Minä en ole kovin elokuvakultturelli. Katson yleensä vain hyväntuulisia elokuvia. Bergman on muutaman hyväntuulisen elokuvansa ansiosta saanut minut katsomaan muutaman vähemmän hyväntuulisen elokuvan. Niistä suosikkini on Mansikkapaikka. Tai ehkä se olisi Suden hetki, jos näkisin sen nyt hieman vanhempana uudelleen. Elokuva-arkiston kankaalla, se pääsi kyllä oikeuksiinsa, mutta oli ehdottomasti shokki. Niistä tasan kahdesta komediasta, joista pidän, suosikkini on Kesäyön hymyilyä. Se on nokkelan napakka ja sen henkilöt joutuvat kaikki lämpimän pilkan kohteiksi. Lämmin huumori on se, joka vetää minua puoleensa. Bergmanin kirjoista suosikkini on Sunnuntailapsi, tunnelmaltaan hyvin vahva, lähes makaaberi lapsuuskuvaus.
Katso:
26. helmikuuta otsikolla "Mennyt maailma".

Desirée ja kaksi rakastajaa kesäyön hymyillessä.

Sen pituinen se

Toimituksessa on hyvin hiljaista. Ilmastoinnin huminan ja Pasilan tasaisen liikenteen surinan katkaisee satunnaisesti vain käytävällä kopisevat korot ja toimitussihteerin helkkyvä nauru. Kesätaittaja istuu viimeistä päivää koneensa ääressä ja kirjoittaa blogiaan. Taitettavaa ei liiemmälti enää ole. Kesätaittaja toi mukanaan paketin After eight suklaata ja kiitos kortin kuluneesta kesästä. Hänellä on ollut antoisa ja mukava kesä. Vaikka hänestä on hiukan haikea lähteä hyvin tutuksi käyneestä ja mainiosta työpaikasta, kesätaittaja tekee sen kuitenkin hyvillä mielin.

Asioiden määräaikaisuudessa on vapauden ja turvallisuuden tunnetta. Tämä riippuu tietenkin elämäntilanteesta. Tällähetkellä näin on hyvä. Ei yhtään enempää, eikä yhtään vähempää. Toista olisi, jos pitäsi miettiä asuntolainaa taikka perheen aiheuttamia kuluja. Perheetön kesätaittaja odottaa innolla kouluun paluuta. Ei mitenkään kohtuttoman innokkaasti, sillä tuleva vuosi tulee olemaan työntäyteinen. Tällä hetkellä on hyvä näin. On hetki aikaa hengähtää ja olla murehtimatta tulevia. Kesätaittaja tietää jäävänsä kaipaamaan toimituksen arjen tasaistuutta, järkeviä työtunteja ja iloista ja työyhteisöä. Ennen kaikkea kesätaittaja jää kaipaamaan vapaita viikonloppuja. Vielä ei kuitenkaan ole syytä kaivata itse kesää sillä se on yhä läsnä. Silti auringonvalossa ja tuulenvireessä on jo syksyistä kirpakkuutta.

Kesätaittajalla on edessään identitettikriisi, sillä tämän päivän jälkeen hän ei enää ole kesätaittaja.

Kesäajassa

Toisin kuin voisi luulla, ei, en käynyt rukiisessa rokkitapahtumassa. Seilasin lonkero kädessä, perjantaista seesteisyyttä uhkuen, ohi Ruissalon kohti rauhallisempia vesiä. Olihan sitä otettava muutama kuva kannelta käsin. Näin kännyköiden aikaan, ei tämä seesteisyys kestänyt kovinkaan kauaa Ruissalon ohitettuamme. Mutta siitä viis. Minulla oli edessäni viikonlopun vapaus Turun saaristossa. Mieltäni ei voinut murentaa mikään. Ei edes sade, saati jumalattoman isot hyttyset, jotka tulin kohtaamaan tuona aikana. Näin pintapuolisesti ajateltuna, viikonloppu sisälsi aika vähän. Yhteensä kolme punkkia kahdesta koirasta. Kaksi saunailtaa. Hyttysiltä sisällä paistettua makkaraa. Uimista. Yksi kirja. 2/3 pringlespurkillista mustikoita ja ahomansikoita (sateen ja hullujen hyttysten seassa poimittuja). Sadetta. 40cm merenpinnan nousu. Syväluotaavasti matka sisälsi aikatavalla. Illuusion päättymättömästä lomasta. Lapsuuden loputon kesä. Päättymätön tarina.

Vedenneidot

Toissapäivänä kelluin meressä lempeän sateen rengastaessa veden tyyntä pintaa. Ajattelin, että minä olen ehkä ollut joskus hylje. Niin hyvin viihdyin. Kelluin ja sukeltelin. Annoin veden viedä ja annoin sen kannatella.
Öljyistä pintaa ja sameanvihreää vettä katsoessani tunsin surua. Minä pääsin kuivattelemaan ja syömään kuumaa keittoa. Minä saatoin hetkeksi unohtaa, että rantavesissämme ei enää ui meduusoja, niin kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten.

Sielueläimeni hylje ui kelmeän vihreässä vedessä näkemättä eteensä ja kuulematta mitään purjeveneiden (!) moottorien huminalta.

Vielä pääsee sisäinen hylkeeni esiin kesäisin. Vielä on hylkeitä.

Kesäyön hymyilyä

Näin kesän korvalla tunnen kummallista kutinaa. Ei pelkoa borrelioosista. Ei ainakaan vielä. Luonnossa alkaa jo nyt olla kaikkea ylenpalttisesti. Ruohoa, lehtiä, vihreää, erilaisia kukkia, erilaisia tuoksuja ja valoa. Niin paljon valoa, että päivät tuntuvat venyvän ja kasvavan mitoiltaan. Harmaat ikkunalasit saivat tänään kyytiä. Niin myös verhot ja tomuinen lattia. Paljon on vielä tekemistä, mutta tänään Asuntoni karisti enimmät talven tomut. Kaikki maistuu jotenkin paremmalta. Kevään loppurutistus saa odottavalle kannalle. Ihan kuin luvassa olisi jokin yllätys. Ehkä onkin. Kesään suhtautuu lapsenuskolla. Se ei koskaan pääty. Kesälle ladataan odotuksia ja suunnitelmia enemmän kuin se kantaakaan, mutta siitä viis. Se kuuluu kesän illuusioon. Parhaita ovat kesäyöt.

Minulla on muutamia viikonloppuaikomuksia, joiden soisin tuntuvan hetkinä ikusuudelta. Kesäisen arjen ja kesätyön lomaan liukuu hetki ajattomuutta. Kaikki nämä aikomukset liittyvät matkoihin. On muutamia pyhiinvaelluskohteita, joissa paikka saa unohtamaan ajan. Ne sijaitsevat Lounais-rannikolla, veden äärellä. Yksi sellainen on Raaseporin linna. Siellä on pitää käydä aamuyöstä. Silloin kun valo hieman kajastelee itäisten metsien takaa ja linnut aloittavat konserttinsa. Pelloilla käyskentelevät hirvet jäävät yllätettyinä tuijottamaan yöllistä kulkijaa. Kaikki äänet kuuluvat paremmin ja tuoksut ovat voimakkaampia kosteassa ilmassa. Silloin hymyilee kesäyö ja minä vastaan hymyyn.

Sonjana oleminen ja muita kertomuksia

Sunnuntaina vietin kauan kaivattua vapaa päivää. Herättyäni luin puolitoista tuntia viikonlopun lehtiä, nautiskellen keskipäivällä aamupalaa kuunnellen ikkunanraosta ulkoa kantautuvia keväisiä ääniä. En ehtinyt aikomalleni iltapäivälenkille, mutta pääsin vaihtamamaan sanasen pari netitse muutaman ystävän kanssa.

Äiti oli saanut vapaaliput Messukeskukseen. Hänen tuttavallaan oli töitä näytteillä ModelExpossa. Käväisimme myös yläkerrassa Lapsimessujen puolella. Sieltä löysin eräälle hyvin pienelle tytölle mainion lahjan. Hätkähdin, kun joku kutsui minua nimeltä. Hän totesi, etten varmaan muista häntä ja kertoi olevansa ala-asteaikainen luokkakaverini P. Silloin sitä kutsuttiin vielä ala-asteeksi, nykyään sitä kutsutaan jotenkin vanhahtavasti alakouluksi.
P oli niin rouviintunut, saattaisin jopa sanoa "aikuinen", että hätkähdin. En tiedä mitä odotin. Siinäpä se. En ollut osannut odottaa mitään. Tapaaminen oli niin yllättävä ja odottomaton. Hän kertoi isänsä ohitusleikkauksesta ja kuusivuotiaasta tyttärestään, joka harrasti tanssia. Minä seisoin siinä ja tunsin auttamattomasti pudonneeni ajan rattailta. Minä en ollut ollenkaan tajunnut, että me ikätoverit alamme jo olla siinä iässä, että tuollainen on arkipäivää. Saatan minä tietää sen, mutta en tietoisesti sitä tajua. Miten elämä voikin olla yhtä aikaa niin hidasta ja nopeaa.

Koska sunnuntaita oli vielä kosolti jäljellä, Ehdotin äidilleni retkeä Suomenlinnaan. Hyppäsimme ratikkaan ja suuntasimme matkamme kauppatorille. Aurinko paistoi ja lokit kirkuivat. Pian istuimme jo lautalla ja seilasimme kohti Viaporin saarirykelmää. Oli ihanan rauhallista verrattuna kesäiseen hulinaan. Haimme paikkaa vaihtaneesta Siwasta evästä ja jatkoimme matkaamme seuraavalle saarelle. Löysimme hyvällä näköalalla varustetun, suhteellisen tuulensuojaisen paikan kesäkahvilan seinustalta ja istuskelimme siinä hyvän tovin maisemia ihastellen ja eväitä nauttien. Mietiskelin, että varhaisin muistoni Suomenlinnasta on vuodelta 1985. Siitä on vierähtänyt jo 22 vuotta.

Suomenlinnassa mieleni harhailee usein Jane Austenin aikoihin ja maisemiin. Austenilta on juuri suomennettu kokoelma nuoruuden kirjoituksia nimellä Uskollinen Ystävänne, Kootut kertomukset. Ne ovat varmasti kiinnostavia, mutta niillä on tuskin kovin huimaa kirjallista arvoa. Joitain otteita olen päässyt lukemaankin Austenin elämänkertojen yhteydessä. Ne ovat olleet hauskoja. Huomattavasti pisteliäämpiä, kuin myöhäisemmässä huolitellummassa tuotannossa. Pisteliäs Austen on osannut olla myöhemminkin, mutta myös taiten peittänyt pahimman sapekkuutensa. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun otsikkona on provosoivasti teksti "Jane Austen oli paljon tylympi kuin muistammekaan". Eikö se nimenomaan vaadi tylyyttä osoittaa lähimmäisen vajavaisuudet? Sitähän hänen kaikissa kirjoissaan on. Tarkkasilmäisen ihmistuntijan on oltava hieman tyly. Kuka meistä oikeasti muistaa Jane Austenin?

21.9.2007 saa Suomen ensi-iltansa elokuva nimeltä Becoming Jane. En odottele mitään ihmeellistä, mutta täytyyhän se nähdä. Mutta siihen on vielä aikaa. Hurmaavaa huhtikuuta teille ystävät hyvät!

Kielen kannoilla

Opin eilen jotain uutta, kun pohdimme äidin kanssa mikä raparperi on kasvejaan. Se on erittäin hapan vihannes. Aikanaan sitä pidettiin myrkyllisenä ja sitten myöhemmin, varmasti samasta syystä, lääkinnällisenä. Raparperi on ehdottomasti ollut vaarattomimmasta päästä myrkyllisten lääkkeiden listalla. Etymologiasta kiinnostuneena, minua ihastutti oppia mistä raparperi on saanut nimensä. Uralilta kasvi kulki Eurooppaan pitkin vanhaa kauppaväylää, Volgaa. Volgasta, barbaarien joesta, se sai nimensäkin. Rha Barbarum.
Aina silloin tällöin eteeni osuu jonkin itsestään selvänä pitämäni sanan alkuperä. Tässä kerran tuli vastaan alkovi-sana. Se on lähtöisin arabiankielisestä sanasta al-gubbah ja tarkoittaa holvia tai telttaa. Sana veranta soi hyvinkin suomalaisittain, mutta silläkin on alkuperänsä aivan muualla. Luultavasti se on peruja intialaisesta sanasta verandah, mutta se saattaa myös pohjata espanjalaiseen ja portugalilaiseen sanaan baranda, joka tarkoittaa aikatavalla samaa asiaa. Ota näistä selvää. Ollaan sitä oltu globaaleja ennenkin ja urbaani nomadikin on tuore vain terminä. Totuus on, että olemme suomessakin olleet vähemmän takapajuisia kuin luulemme.
Toiset sanat tulevat ja toiset menevät. Isä on jäänyt ja emä on korvautunut äidillä. Emäntä on kuitenkin jäänyt isännän kaveriksi.
Sähkö on meillä omastatakaa. Alun alkaen se on tarkoittanut eläimen turkin tai karvan sähköisyyttä. Siksi me emme nykyään puhu esimerkiksi elektrisiteetistä. Kolmoiskonsonantti on kyllä hankala kansalle joka tressaa vähemmästäkin. Mutta onhan meillä elektroniikkaakin.
Sana mainos on muistaakseni syntynyt joskus 1920- 30-luvulla kilpailun tuloksena. Sitä ennen meillä oli reklaami.

Eikä pidä unohtaa Mikael Maanviljelijää (Agricola), jonka aivoituksia ovat m. sanat luoja, inhimillinen, nöyrä ja lohikäärme. Niin ja luutarha, joka kuulostaa kosolti runollisemmalta kuin hautausmaa. Sananikkaroinnista myös kiitokseni LP:lle sanasta töritsä. Yleensä termi ymmärretään helposti, koska se on niin kuvaava. Kauan eläköön töritsä! Terveisin hiljaiseloa viettävä effortisti.

P.S. Lapaset ovat tallessa. Se toinenkin karkulainen sitten löytyi. Manailin aivan turhaan kurjaa kohtaloani. Pitäähän ihmisen elämässä vähän jännitystäkin olla.

Sattumaa ja kohtalon oikkuja

Huomasin tänään matkalla pysäkille, että olin jättänyt lapaseni kotiin. Kävi ilmi, että olinkin tyystin hukannut ne ja kaiken lisäksi vielä myöhästyin bussista (alan toistaa itseäni tuolta osin). Olin hukannut ainoat lapaseni. Harmistustani lisäsi, se että ne olivat itse kudotut. Neuloin niistä erityisen pitkävartiset, koska takkini hihat ovat niin lyhyet. Kävellessäni toiselle pysäkille koetin muistella silmukkamääriä ja varren pituutta. Juuri kun mietin, ettei minulla ole mallikappaletta, löysin toisen lapasen kadun varresta pitkin pituuttaan ja läpimärkänä. Seuraavat puoli tuntia nuohosin illalla kulkemiani reittejä, etsien sen paria. Turhaan.

En voi välttyä ajattelemasta, että jollakulla tai jollakin on jotakin minua vastaan. Miten turhauttavalta tuntuikaan löytää lapasista vain toinen juuri kun olin tyytynyt kohtalooni. Hetkeksi heräsi toivo ja onni uskoattoman hyvästä tuurista. Sitäkin synkempänä jatkoin sitten työmatkaani.

Minun murheeni ovat onneksi pieniä mittakaavaltaan. Vastaavaa tapahtuu kuitenkin kaikissa kokoluokissa. Enkä mahdollisesti olisi reagoinut vastoinkäymisiini aivan näin, jos en juuri eilen olisi lukenut looppuun kirjaa The Homeward Bounders. Kirjassa oli kyse juuri tästä. Toivosta ja siitä, että joutuu pelinappulaksi toisten peleihin.

Tutustuin Diana Wynne Jonesin kirjoihin sattumalta noin neljä vuotta sitten erään kutkuttavan kansikuvan välityksellä. Kirjastossa seikkailen usein lasten- ja nuortenhyllyjen pakeilla, koska: 1. Kannet ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 2. Tarinat ovat usein paljon hauskempia kuin aikuisten hyllyssä 3. Tarinoissa on useimmiten onnellinen loppu.
Näin köykäisin perustein löysin erään lempikirjailijoistani. Jonesin kirjoissa mytologia, fantasia, käsittämättömät juonikuviot sekoitetaan arkiseen elämään lukijaa aliarvioimatta. Luku jää aina niin sietämättömän jännittävään kohtaan, ettei lukemista voi millään jättää kesken.

Ensimmäinen lukemani oli Archers Goon (suom. Kyylän kyydissä). Sen rinnalle lemppariksi on sittemmin noussut Fire and Hemlock. Ensimmäinen on kuitenkin aina se ensimmäinen. Kaikki ovat lukemisen arvoisia. Niin myös The Homeward Bounders takkuisen alun jälkeen. D.W. Jones on parhaimmillaan kun ei turhia selittele monimutkaista maailmanjärjestystään. Siksi yksittäiset tarinat ovat minusta parempia kuin Crestomanci-sarja.

Suomessa D.W. Jones on tullut suuremman yleisön tietoisuuten Liikkuva linna manga-elokuvan siivittämänä. Toivottavasti tästä viriäisi enemmänkin käännösinnostusta. Howl's Moving Castle ja jatko-osansa Castle in The Air eivät ole kirjoina parasta Jonesia, vaikka elementit ovat kohdallaan. Mutta innokkaana fanina luen kyllä kaiken minkä käsiini saan. Suosittelen kaikille muillekin, jotka eivät karsasta fantasiaa tai scifiä.

Oman elämänsä tähtityttö

Nostalgian aalto velloi ylitseni yllätävältä taholta. Pahaa aavistamatta palasin töistä kotiin viime tiistaina. Postiluukustani oli jostain syystä tiputettu erään roskajournalismia harjoittavan viikkolehden 15v. juhlanumero. Sitä sitten selailin iltasella sängyllä lepäillessäni. Mielenkiintoni keskittyi toki vain lehden typografiseen ilmeeseen - hröhm (vaikka kyllä Jukka Puotilakin lukee kyseistä lehteä - ainakin kerran Niittykummun Essolla - hänellä saattaa kuitenkin olla hieman perustellumpi syy). Lehti sisälsi aukeamallisen kuvia tytöistä jotka ovat voittaneet lehden arvostetun tittelin kisailtuaan fyysisillä avuillaan. Aukeamalla oli kooste tytöistä vuosien varrelta. Herttinen. Tuttu nimi! Tarkemmin katsottuna tytössä oli jotain tuttua näköäkin sotamaalauksensa alla. Sehän oli lapsuudenystäväni Hilma.
Minusta on mukavampi antaa hänelle uusi nimi, kuin jättää tyystin nimeämättä. Vihjeiden perusteella hänet on muutenkin liian helppo tunnistaa. Toivottavasti ketään ei ihan hirveästi kiinnosta. Halusin olla Hilmaa kohtaan reilu, koska hän tarjosi mainion blogi-aiheen.

Minun on vaikea kuvitella, että vielä hetki sitten rankensimme Gräsan ojan varrella M:ää (majaa). Saati, että polvistuimme parkkipaikan hankeen rukoilemaan, että saisin mennä Hilmalle yöksi vaikka olikin arki-ilta. Parkkipaikkaa varjostava kirkko varmasti inspiroi meitä kohottamaan toiveemme korkeampaan käteen. Tarina ei kerro pääsinkö yökylään. Kertoja ei pysty muistamaan. Suuresti muistettavampaa oli tämä lapsukaisten kiihkeä toive. Hämärästi muistan yhä sen kokemuksen intensiteetin. Millaista oli haluta jotain kun oli lapsi. Ikävä kyllä "mä haluuuun" aina välillä vieläkin. Kenties aikuisempia asioita, mutta en yhtään aikuisemmista syistä.

Hilmalla on noin kymmenen vuotta nuorempi sisar, joka tuohon aikaan oli tuskin kahden. Sisaren ensimmäinen sana oli Pulttiboisien jälkeensä jättämä kansallinen kulttuuriteko, hokema: "Apuva!". Surullista. Minusta paljon pontevampi ja käyttökelpoisempi on kummipoikani O:n ensimmäinen sana: "Kakka". Se on varsin yleinen ensimmäiseksi sanaksi. Käyttöaste ei kuitenkaan vähennä sanan monipuolista käyttöarvoa.

Luokkakavereistani Hilma asui lähimpänä, oli häijyin ja omapäisin. Välillä hänen seuransa otti koville. Koko peruskoulun ajan hän oli kaikkia vastaan ja kuvitteli, että kaikki muut ovat häntä vastaan. Paha sanoa, kumpi tuli ensin. Muna vai kana. Kana ainakin tuli myöhemmin, sillä niin kauan kun muistan, Hilma ei juurikaan piitannut muiden mielipiteistä. Heppatyttö kulki rasvaisessa tukassa, haisten lannalta ja nenä valuen maneesitomun mustaamaa räkää. En oikein osaa päättää onko hän muuttunut edukseen. Myönnettäköön, että hän oli jo silloin äärimmäisyyksien ihminen. Ehkä kaikki tämä oli odotettavissa.

Sittenkin on vaikea ymmärtää, että tässä on se sama Hilma. Minä kun liikun ajassa hitaasti kuin rauhallisella iltapäiväkävelyllä, tutkiskellen ja ihaillen elämän maisemaa. En saata käsittää, että toiset oikeasti elävät elämäänsä. Eivätkä pelkästään elä, vaan tekevät kummia asioita. Hilma on tietääkseni ehtinyt paljon suhteellisen nuoreen ikäänsä nähden. Hän on opiskellut useampaa alaa, käynyt armeijan, ollut naimisissa ja... Toteuttanut itseään. Myönnän olevani liiaksi sivusta katsoja jo pelkästään omassa elämässäni. Jokainen kun on kuitenkin oman elämänsä tähtityttö.

Satunnainen matkailija

Katselin juuri AK:n blogia ja kuvia kaukomailta. Tuli suunnaton halu matkustaa. Käyhän tämä nojatuolimatkailukin. Muut matkatkoon ja kerätköön minulle maailmalta kokemuksia. Matkailun innoittamana avasin kuitenkin kuvakansion viime keväiseltä Milanon matkaltani. Päätin kirjoittaa ensimmäisestä kuvasta, jonka sattuman varaisesti avaan. Minua lykästi.



Kävelimme Duomon ohi iltasella. Satuin katsomaan ylös ja jotenkin minusta tuntui, että olin joutunut sisään satukirjan kuvitukseen. Kadulla kuitenkin jatkui tavallinen pauhu ja puheen sorina. Tämän kuvan otin ihan matkan alkupuolella, jollen jopa ensimmäisenä iltana. Se oli kummallinen viikko. Suuren kaupungin vilinässä minä luin, nukuin ja rentouduin. Joka päivä tein pyhiinvaelluksen Duomon äärelle ja sieltä Sforzan linnalle. Iltoja lukuun ottamatta se on yksinäisin lomamatka jonka olen koskaan tehnyt. Hiljaisuuden retriitti kaupungin vilinässä. Todella hiljainen retriitti, koska en hallitse italiaa. Iltaisin kyllä puhuin senkin edestä. Jo yhdessä viikossa olin todella pahasti rutinoitunut lomailija (ks. Maailmankylän kirjeenvaihtaja).

Mikäpä muu minua yksinäisyydessäni veti niin puoleensa kuin historia. Eäänä iltapäivänä löysin seikkailullani sattumalta todella vanhan kirkon. Se oli aika tavalla kokoon kursittu ja tilkitty. Milano on saanut karhun osansa sotimisesta ja hävityksestä. Kirkon nimi oli kutkuttavasti Sant' Ambrogio. Sen on rakennuttanut piispa Ambrosius 300-luvun viimeisellä neljänneksellä. Jos yllätyksekseni pidin Egyptin taidetta koskettavana (ks. Mennyt maailma), en kyllä uskonut liikuttuvani varhaiskristillisestä kirkosta. Näette kyllä miksi sitten liikutuin. Tätä sorttia oli enemmänkin. Häveliäisyyden nimissä, en kehdannut kuvata kirkon sisällä. Siellä oli todella herkullinen pässinpäin koristeltu pylväänpää.



Pienistä löydöistä riemastuu aina tavattomasti. Tarkkailemalla sitä määrittää itselleen oman tilan vieraassa paikassa. Voi kun muistaisi pitää silmänsä auki kotioloissakin. Luultavasti on hyvä pistää nenänsä kotiläävän ulkopuolelle aina silloin tällöin. Jos se siitä on kiinni, otan vaikka nojatuolin mukaan. Minusta tuntuu, että haistan matkan lähistöllä. Ehkäpä. Kuka tietää.

Mennyt maailma

Istuin tänään illan koululla skannaamassa vanhoja kuvia Famun 80-vuotis syntymäpäiväkorttia varten. Työ ei vaatinut juuri muuta kuin aikaa ja kärsivällisyyttä. Katsoessani niitä vanhoja kuvia en edes ehtinyt pitkästyä.

Aika on aina kummastuttanut minua. Jo varsin pienestä pitäen olen potenut nostalgiaa asioista joita en ole itse kokenut. Pienestä asti olen surrut sitä, että asiat muuttuvat. Nyt vanhempana olen oppinut, että olen onnekas eläessäni tässä ja nyt, aikana jolloin joka naisella ja miehellä on mahdollisuus elää niin monessa ajassa ja paikassa kuin vain haluaa. Ikkunoitamme ovat historialliset dokumentit, arkeologia ja kirjallisuus. Nämä ikkunat ovat nykyään jokaisen avattavissa. Senkun astelee lähimpään kirjastoon.

Ajankulussa minua on aina suuresti ihmetyttänyt se, miten mennyt on läsnä koska se on ollut tässä. Iän myötä, surullista kyllä, olen menettänyt kosketustani siihen uskonnolliseen kokemukseen, joka syntyy aikojen läsnäolosta paikoissa. Kävin Egyptissä noin seitsemän vuotta sitten. En enää tuntenut menneisyyksien yhtyvän paikassa, mutta koin hengenheimolaisuutta näihin kauan ennen aikaani eläneisiin. Minut valtasi ääretön sympatia niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet jälkeensä sen kaiken ihmisenkokoisen rakkaudesta elämään. Egypti ei sitä ennen ollut kiinnostanut minua . Niilin kulttuuriperimästä oli välittynyt minulle mielikuva jostakin elämää suuremmasta. Olin saanut aivan väärän käsityksen. Kaikki se oli nimenomaan elämää. Kuninkaiden laakson syvimmässä vierailemassani haudassa värit olivat kuin eilen maalatut. Siellä oli läsnä elämä ja elämänhalun kädenjälki. Se mikä oli suurta, oli lähinnä liikuttavaa ja se mikä oli pientä, oli kaunista ja koskettavaa. Onko mikään oikeastaan muuttunut?

Ajan kuluessa nostalgiani on löytänyt henkilökohtaisemman vireen. Omien läheisten historia, oma mennyt maailmani on tullut lähemmäksi. Koen vahvasti äidin surun siitä, ettei hänen lapsuutensa maailmaa enää ole. Aika kuluu niin nopeasti. Elämä on liian lyhyt. Ja kuitenkin nyt on aivan toinen aika kun äitini lapsuudessa. Silti meitä yhdistävät samat neljä presidenttiä.

Ingmar Bergman (1918-) kertoi jossain kirjoistaan, kuinka hän pystyy vieläkin muistamaan jokaisen yksityiskohdan isoäitinsä kodista, aivan kuin olisi vain hetkeksi sulkenut silmänsä. Me elävät kannamme mennyttä. Bergmankin sellaista, jota ei koskaan ole itse kokenut. Hänen kauttaan meidän ikkunamme on auki sinnekin.

Selvä pyy

Joskus eteen tulee asioita joihin, ei edes tiennyt olevansa valmistautumaton. Hakeuduttuani taittamaan lehteä en hetkeäkään kuvitellut joutuvani kirjoittaamaan lehtijuttua, saati sitten ottamaan sitä varten valokuvia. Näin kuitenkin kävi. Tiedän kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta sen varran, etten kuvittelekaan osaavani niitä muuten kuin välttävästi. Minulta vain kysyttiin voisinko tehdä jutun ja koska en tunne sanaa "ei", vastasin "kyllä". Oikeastaan kysymys taisi kuulua muodossa "Sinähän voisit..." Heidän puolustuksekseen olisin voinut sanoa "en". Vai olisinko? Minä, joka vasta aloitin koko kevään kestävän työharjottelun ihan uudessa ja vieraassa paikassa.

Joutenolo on yhtä kuin liikaa aikaa murehtia. Kiireinen alkuvuosi on mahdollistanut sen, etten murehdi niin kovin siitä mihin olen valmis, vaan annan mennä. Kaikki kuitenkin hoituu samassa rytäkässä. Kirjoitin sitten itseäni tyydyttävän 3000 merkin tekstin pätkän äitini undulaateista. Otin niistä kuvia kolmeen otteeseen. Kertaakaan ne eivät suostuneet lentämään minulle, peijoonit. Mutta sain yllin kyllin kuvamateriaalia Ujosta ja Sirusta. Jutun pitäisi ilmestyä seuraavassa Lemmikki-lehdessä. Katsotaan kuinka käy. Kelpuutetaanko juttuani kaiken näkemäni vaivan jälkeen.

Kirjoitus puuhat aion jättää kirjeilyyn ja blogin kirjoittamiseen. Toimittajaa minusta ei saa. Viilaan mielummin pilkkua julkisivun puolelta. Ei oppi silti koskaan ojaan kaada. Tämä on varsin monipuolinen työharjoittelupaikka.

Maailmankylän kirjeenvaihtaja

Tapoihinsa piintyminen on ihanaa. Joka aamu syön banaanin ja metsämansikkaviilin, mutta voi sitä aamua kun viiliä ei jääkaapista löydykään (ilman banaania vielä pärjään)! Tänään söin taas viimeisen. On siis käytävä viiliostoksilla.

Ruutiinit ovat kerrassaan välttämättömiä. Silti niitä täytyy alati rikkoa ja muuttaa. Yht'äkkiä huomaan istuvani iltakaupalla netin ääressä keskustellen maailmalle siroteltujen ystävieni kanssa. Se on loistava ruutini. Enpä olisi ikinä osannut kuvitella moista. Globalisaatiolle on minusta hauska suomenkielinen ilmaisu, maailmankylä. Sellaisessa minä tunnen asuvani. Minun ei tarvitse siirtyä Kuunsäteen kantamattomiin olohuonettani kauemmaksi.

Tänä aamuna, itsestäni riippumattomista syistä, minun rutiinini rikkoutui. 07.00 Herätys - 07.15 Oikeasti ylös vuoteesta ja suihkuun - 07.30 Noudan hesarin ja luen sen aamupalalla höystettynä - 07.50 Kuivaan hiukset ja lähden. Mutta voihan veljet! Hesari ei tullutkaan. Mikä neuvoksi? Televisiota en suostunut avaamaan. Lapsuudenkodissa se aloitti jokaisen aamun paasauksellaan ja asioilla jotka eivät minua kiinostaneet. Pidän kaikesta hitaasta ja hiljaisesta. Kuten sanomalehdistä. Näen vilaukselta kaiken, mutta saan itse valita mihin kiinnitän huomioni. Kaipaamani median puutteessa avasin pikku mackini. AN oli messengerissä online-tilassa. Päädyimme juttusille skypen kautta. Voiko mukavammin päivä enää alkaa? Rutiinin rikkoutuminen aiheutti kuitenkin kohtalokkaan ketjureaktion. Myöhästyin bussista, koska minulla ei ollut tälle uudelle toiminnalle sisäänrakennettua aikataulua. Jouduin ottamaan bussin keskustaan ja päädyin kävelemään kaupan ohi. Sinne sitten eksyin ostamaan aivan liian kallista ja herkullista valkosuklaata. Päätelmä: Rutiini pitää ihmisen erossa pahanteosta.

Maailmanjärjestys on taas entisellään (tosin hieman makeampana). Rutiinia en ole vielä tavoittanut. Se ei nyt vain kerrassaan suostu olemaan tavoitettavissa. Lehti on valmis ja lähdössä painoon eikä täällä ole mitään taitettavaa. Mieleeni muistui taannoin AK:n kanssa käymäni keskustelu. Joka päivä pitäisi tehdä jotakin mihin ei ole vielä valmis. Tulimme tosin siihen tulokseen, että päivittäin olisi turhan kiihkeä ja kaaottinen tahti, eikä siitä seuraisi hyvää. On asioita jotka vaativat pitkällistä valmistelua. Helmasynteihini kuuluu kuitenkin se, etten tunnista hetkeä jolloin olen tarpeeksi valmis hyppäämään tuntemattomaan. Valmiuden tavoittelu estää edistymisen ja jään pyörimaan paikalleni.
Tuon keskustelun ja AK:n esimerkin innoittamana perustin itselleni blogin ja kirjoitan nyt tätä julkista kirjettä eli yksinpuhelua.

Tervetuloa seuraamaan ikäneidon ajatusmaailmaa.